Elämä se kaikkein tärkeintä lie...

... Sen kun hyvin teet, se kaiken aikasi vie. Jos et halua täysillä päästellä, voit kenties elämääsi säästellä!?

Mut edes niin et sitä tee!
(txt. by Juice Leskinen)

Mielenkiintoista, kuinka osalla meistä riittää virtaa ihmeisiin! Esim. tämänpäiväinen asiakas, jolta oli lonkka vaihdettu (ikää ~ 70v). Normaali parantumisaika 6vk, mutta tämä mummo käveli autoon ilman kyynärsauvoja suoraan kirran vuodeosastolta - kysymys kuuluukin: kuinka monta viikko leikkauksesta?

Yksi viikko ja kaksi päivää!!

Sarjassamme sankaritarinoita, jotka pistävät miettimään, mikä minä olen täällä vinkumaan yhtään mistään?

Niinpä niin! Näinhän ihminen ajattelee, mutta ajatukset kantavat vain niin kovin lyhyen aikaa. Ihmiset kokevat, näkevät, kohtaavat ja kuulevat erilaisia asioita, tapahtumia ja kertomuksia, jotka asettavat itsearvostuksen ja oman tarpeellisuuden kyseenalaiseksi! Toimii - hetken!

Hetken (lyhyemmän, tahi pidemmän) sitä jaksaa miettä ja pohtia, mutta lopulta jokainen kulkee omaa polkuaan ja tahtoo tuntea itsensä tarpeelliseksi, oman elämänsä sankariksi, eikä sellaiseen sankaritarinaan sovi muita.

Tästäkin voisi innokkain rakkauden ja erityisesti ikuisen sellaisen vannoutunut sanansaattaja nostaa äläkän. Hänelle muistutan, että jokainen laahustaa lihamassaansa kietoutuneena omaa polkuaa, se mahdollinen elämänkumppani, mahdollisesti jopa rakas sellainen, voidaan mielestäni lukea yhdeksi niistä suurista sankariteoista, joista saa, voi ja pitää olla ylpeä ja onnellinen! (muistathan myös, että kahden kauppahan on myös kahden sankaritarinan yhteinen uroteko! jokaisella supersankarillakin on apurinsa) ;)

Oi että! Tulipas rustattua ympäripyöreän suureellisia lausehirviöitä. Tämä suuri rakkausteema sai alkunsa aamun uutisesta ja Tabermanin Rakkaur -loma-aloitteesta.

Alotettiin Juicella, lopetetaan Leevillä!
"Kerää kynttilät pois, emme tarvitse nyt romantiikkaa, kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä elektroniikkaa!"

-materian Amor-

Selittelyä, selittelyä

Selityksiä, selityksiä tosiaan! Mobiiliyhteydet sitten pettivät luottamukseni viikonlopun aikana, eivätkä sitten näemmä upanneetkaan raapustuksiani tänne... =/ Noh.... Voi voi, se siitä selittelystä! Nyt sien uusia pelejä ja leikkejä.

Aamu on sitten taas melko varhainen, eli siinä 0640.

Päivän kysymys: Onko olemassa työpaikkaa, jossa työskentelevä ihminen olisi tyytyväinen työstään, eikä kaipaa jotain muuta?
Tuntuu nimittäin siltä, että puhuupa sitten kenen kanssa tahansa, kukaan ei tunnu olevan tyytyväinen työhönsä. Aiheet ja teemat työn vihaamiseksi ovat tosin kaikkialla samankaltaisia: Liikaa töitä, kiire, stressi, liikaa vastuuta yhdelle ihmiselle ja töiden ajautuminen kotiin, tai työaikojen ylenpalttinen venyminen.

Missä ovat ne kansanuskomusten mukaiset "kaupungin työpaikat", eli kahdeksasta neljään tuntipalkkaduunia ilman aivoja? Missään tapauksessa en tahdo väheksyä menneitä aikoja, jolloin aamulla on lähdetty lypsylle ja sen jälkeen pellolle. Jotenkin vain uskaltaisin omastakin kokemuksesta väittää, että nykyisin suoritettava perseellä työskentely jättää aikaa erilaiselle ajattelulle ja ruumiillisen rasituksen .........

Rupes meneen nyt niin suureelliseks pohdinnaks, ettei omakaan kapasiteetti oikeen riittänyt aamutuimaan, joten väännetäänpäs pikkusen rautalankaa tueksi. ok

Eli simppelisti: Tyyppi lähtee lypsylle ja siitä sitten pellolle = raakaa ruumiillista duunia ulkoilmassa. Kaikki tietää, kuinka hyvää ulkona mellastaminen tekee ja kuinka sen jälkeen uni tulee sormia napauttmalla. Varmasti silloinkin on jouduttu stressaamaan, onnistuuko sato ja sitäkautta - pysytäänkö ylipäätään hengissä seuraava talvi.

Entäs sitten nyttemmin? Nykyään tehdään tosiaan töitä pitkälti perseellä, istutaan ja tuijotetaan näyttöpäätettä (tai sitten kyllä istutaan ja pikkasen keinutellaan ruoria). Tällainen turhanpäiväinen istuskelu, jota allekirjoitttanutkin nyt suorittaa ns. töissä ollessaan, aiheuttaa sellaisen mahdollisuuden ajattelulle, että vähemmästäkin sitä ahdistuu. Olen hyvin vahvasti sitä mieltä, vaikka nykyään ollaankin viisaampia kuin koskaan ja tiedetään kaikki ergonomiasta, että pään sisällä tapahtuvat heilahdukset, iskut ja horjunnat ovat ihmisruumiille haitallisempia, kuin normaalin elämisen aaiheuttamat kolhut sen ulkopuolelta. Ruumiillinen työ saattaa kuluttaa niveliä ja jäseniä, mutta stressi (mitä tämä sana sitten kenellekkin tarkoittaa) saa yksittäisenä vaivana vaikka koko kropan särkemään, eikä tämä särky lopu viikon sairaslomalla ja lepuuttamisella!

Enpä nyt sit taas oikeen tiä, aukesko mun idea kelleen, mut jos ei auennut - saattaapahan tää aiheuttaa ainakin keskustelua! =)

Mistä tällainen työpaikkakeskustelu nyt sitten juontaa juurensa? No tietysti siitä samasta aiheesta, jota jo aiemmissa teksteisssä käsittelin, eli mikäs musta nyt sit tulis isona? Tässä viimepäivinä käynyt varmaan kaikkia vaihtoehtoja enemmän tai vähemmän konkreettisesti läpi, eli lukenut koulujen tietoja ja ennakoita, pistinpä työhakemuksenkin menemään ja eilen käytiin sitten vihdoinkin yrityspalvelukeskus- Entterissä kuulostelees joku perustietoisku.

Josko tämä nyt sitten olis aamun osalta tässä ja kahtellaan ehtoolla lisää. Nyt vähän alkaa jänskättään, suostuuko tääkään nyt sti uploadaan ittensä perille asti...